Yhden syvemmän kirja-arvostelun sijaan jaan tänään lyhyen ajatuksen useammasta lukemastani kirjasta. Lokakuu oli minulla filosofinen romaaninlukukuukausi, koska isäni kuoli yllättäen. Luin (en siis kuunnellut) paljon enemmän romaaneita kuin pitkään aikaan ja tässä lukutankkaukseni tulos aakkosjärjestyksessä kirjailijan mukaan:
J.M. Coetzeen Elizabeth Costello: “Kirjoilta ei pidä vaatia muuta kuin että ne opettavat meitä ymmärtämään itseämme, sanoo (pian 67-vuotias) Elizabeth Costello.” Eteläafrikkalaisen nobelistin romaani alkoi kiinnostavasti, mutta mielenkiintoni alkoi hiipua, kun Coetzee ei tehnyt Elizabethista sellaista hahmoa, että olisin halunnut tutustua häneen paremmin ja viettää enemmän aikaa hänen kanssaan. Pohdinnat uteliaista jumalista, sekä kirjallisuuden roolista Afrikassa olivat kyllä mielenkiintoisia. “Afrikkalaisilla ei ole varaa ylellisyyksiin. Afrikassa kirjan on tarjottava vastinetta siihen uhratulle rahalle. Afrikkalainen kysyy: Mitä minä voin oppia lukemalla tämän tarinan? Kuinka se kehittää minua?” (s. 55)
Näiden kysymysten inspiroimana kerron, mitä opin lukemalla tämän tarinan: “Olla täynnä olemista on elää ruumis-sieluna. Täyden olemisen kokemusta kutsutaan myös iloksi.” (s. 101)
Matt Haigin Keskiyön kirjasto: Myös tässä romaanissa kaivattiin iloa. 35-vuotias Nora haluaa kuolla, mutta hän päätyy kirjastoon elämän ja kuoleman väliin. “Millaista elämäsi olisi voinut olla, jos olisit tehnyt toisenlaisia valintoja? Jos voisit perua sen, mitä kadut, tekisitkö jotain toisin?”
Haigin kirja soljui kepeästi eteenpäin ja sai kiitolliseksi omasta elämästä. Noran viimeinen statuspäivitys oli viisas: “todellinen ongelma eivät ole ne elämät, joiden elämättä jäämistä kadumme. Ongelma on itse katuminen. Katuminen saa meidät kuihtumaan ja näivettymään ja uskomaan, että olemme oman itsemme ja muiden ihmisten pahin vihollinen.
Emme osaa sanoa, olisiko yksikään noista eri versioista ollut parempi tai huonompi.” (s. 315)
“Olemme yhtä syvästi ja täydellisesti elossa kuin missä tahansa muussa elämässä ja voimme kokea saman tunteiden kirjon.
Meidän tarvitsee olla vain yksi ihminen.
Meidän tarvitsee tuntea vain yksi elämä.
Meidän ei tarvitse tehdä kaikkea voidaksemme olla kaikkea, koska olemme jo äärettömiä. Koko elämämme ajan sisällämme piilee moninaisten mahdollisuuksien täyttämä tulevaisuus.
Olkaamme siis ystävällisiä niille ihmisille, jotka kuuluvat elämäämme. Nostakaamme välillä katseemme siitä pisteestä, jossa nyt olemme, sillä missä sitten seisommekin, yllämme kaartuva taivas jatkuu ikuisesti. …
Mahdoton taitaa muuttua mahdolliseksi vain elämällä.” (s. 316)
J.P. Laitisen Lume: “ihmisellä on erityinen tendenssi preferoida omia illusorisia visioitaan ulkomaailmasta. Realistiset havainnot ovat toissijaisia. Me valitsemme fiktion, koska se on meille luonnollista. Me viihdymme fiktiossa paremmin kuin reaalimaailmassa. Tämä taipumus on hyvin intensiivinen ja perusteellinen. Me haluamme kiihkeästi uskoa omia harhojamme, vaikka kiistämme mielellämme että näin on laita. Me kerromme itsellemme millaista ympärillämme on, mitä tapahtuu ja miksi, ja tässä narratiivissa me suosimme fiktiivisiä elementtejä faktojen kustannuksella. Sisäisesti tuotettu maailma on turvallinen, koska se vastaa odotuksiamme ja koska me itse määrittelemme sen lait.” (s. 24)
Lume sisälsi paljon yhden päivän aikana tapahtuvia mielenkiintoisia ajatuksia, tarkkoja havaintoja ja loppupäätelmän siitä, että teoria ja käytäntö tuntuvat olevan kaksi eri maailmaa, jotka eivät jostain syystä kohtaa. Onko teorian siisteys ihmiselämälle mahdotonta tunteiden ja uskonpuutteen takia vai onko teoria vain väärässä liiallisessa yksinkertaisuudessaan?